Asmaa Bint Abu Bakr
Asmaa bint Abu Bakr kuului ylhäiseen muslimiperheeseen.
Hänen isänsä Abu Bakr oli Profeetan läheinen
ystävä ja ensimmäinen kalifi hänen kuolemansa
jälkeen. Hänen sisarpuolensa Aisha oli Profeetan vaimo
ja kuului Ummahat al--Mumineen -yhteisöön. Hänen
aviomiehensä Zubayr ibn al-Awwam oli yksi Profeetan läheisistä
avustajista. Hänen poikansa Abdullah ibn az-Zubayr tuli tunnetuksi
lahjomattomuudestaan ja horjumattomasta omistautumisestaan Totuudelle.
Asmaa itse oli ensimmäisiä Islamin omaksuneita henkilöitä.
Vain noin seitsemäntoista ihmistä, sekä naisia
että miehiä, oli tullut muslimiksi ennen häntä.
Myöhemmin hän sai lempinimen Dhat an-Nitaqayn (hän,
jolla on kaksi vyötärönauhaa). Nimitys sai alkunsa
eräästä tapauksesta, joka liittyi Profeetan ja
hänen isänsä historialliseen lähtöön
Mekasta Medinaan, hijraan.
Asmaa oli niitä harvoja, jotka tiesivät Profeetan suunnitelmasta
lähteä Medinaan. Suunnitelma oli pidettävä
tarkoin salassa, sillä Quraishilaiset halusivat murhata Profeetan.
Heidän lähtönsä yönä Asmaa valmisti
laukullisen ruokaa ja vesiastian heidän matkaansa varten.
Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään, millä
olisi sitonut ruokatarpeet ja päätti käyttää
vyötärönauhaansa eli nitaqia. Abu Bakr ehdotti,
että hän repäisisi sen kahtia. Sen hän teki
ja Profeetta kiitteli hänen neuvokkuuttaan. Siitä lähtien
hänet tunnettiin "sinä, jolla on kaksi vyötärönauhaa".
Kun muslimien lopullinen muutto Mekasta Medinaan toteutui pian
Profeetan lähdön jälkeen, Asmaa oli raskaana. Hän
ei antanut raskaudentilansa tai edessä olevan pitkän
ja vaivalloisen matkan estää lähtöään.
Kun hän saavutti Quban Medinan liepeillä, hän synnytti
pojan, Abdullahin. Muslimit huusivat Allahu Akbar (Jumala on Suurin)
ja Laa ilaaha illa Allah (Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah) iloiten
ja kiittäen ensimmäisestä lapsesta, joka syntyi
muhajirineille Medinassa.
Asmaa tuli tunnetuksi hienoista ja jaloista luonteenominaisuuksistaan
ja valppaasta älystään. Hän oli äärimmäisen
antelias henkilö. Hänen poikansa Abdullah sanoi kerran
hänestä, "En ole nähnyt kahta yhtä anteliasta
naista kuin tätini Aisha ja äitini Asmaa. Mutta heidän
anteliaisuutensa ilmeni eri tavoin. Tätini keräsi keräämistään
tavaroita, kunnes hänellä oli mielestään tarpeeksi
annettavaksi ja jakoi ne sitten tarvitseville. Äitini sen
sijaan ei säilyttänyt mitään edes huomisen
varalle."
Asmaan neuvokkuus eri tilanteissa oli loistava. Kun hänen
isänsä lähti Mekkaan, hän otti mukaansa koko
noin kuudentuhannen dirhamin omaisuutensa eikä jättänyt
mitään perheelleen. Kun Abu Bakrin isä Abu Quhafah
(hän oli vielä mushrik) kuuli tästä, hän
meni heidän taloonsa ja sanoi Asmaalle: "Kuulin, että
hän lähti ja jätti sinut selviytymään
ilman rahaa." "Ei, isoisä", vastasi Asmaa,
"oikeastaan hän jätti meille paljonkin rahaa."
Hän otti vähän pikkukiviä ja laittoi ne pieneen
seinäsyvennykseen, jossa he tavallisesti säilyttivät
rahaa. Hän heitti kankaanpalan kasan päälle ja
otti isänsä käden - hän oli sokea - ja sanoi,
"Huomaatko, miten paljon rahaa hän jätti meille".
Tämän juonen avulla Asmaa halusi rauhoitella vanhaa
miestä ja estää tätä antamasta heille
omia varojaan. Hän ei näet tahtonut ottaa vastaan mitään
apua mushrikilta, vaikka tämä olisi hänen oma isoisänsä.
Hänellä oli samanlainen asenne äitiäänkin
kohtaan eikä hän taipunut kompromisseihin kunniansa
ja uskonsa suhteen. Hänen äitinsä Qutaylah tuli
kerran vierailemaan hänen luonaan Medinassa. Hän ei
ollut muslimi ja oli eronnut hänen isästään
ennen Islamin aikoja. Äiti toi hänelle lahjaksi rusinoita,
puhdistettua voita ja qarazia (erään puun palkomaisia
hedelmiä). Asmaa ei ensin halunnut kutsua häntä
sisälle eikä hyväksynyt hänen tuomisiaan.
Hän lähetti jonkun Aishan luo kysymään Profeetalta,
rauha hänelle, suhtautumisesta äitiinsä ja tämä
vastasi, että kyllä hänen täytyisi päästää
äitinsä kotiinsa ja hyväksyä lahjat. Tässä
tilanteessa seuraava ilmestys annettiin Profeetalle:
"Jumala ei kiellä teitä osoittamasta ystävällisyyttä
ja oikeamielisyyttä niitä kohtaan, jotka eivät
ole taistelleet teitä vastaan uskontonne tähden eivätkä
karkoittaneet teitä kodeistanne; totisesti, Jumala rakastaa
oikeamielisiä.
Hän vain kieltää teitä olemasta ystävällisiä
niille, jotka ovat taistelleet teitä vastaan uskonne tähden,
karkoittaneet teidät kodeistanne ja olleet toisille apuna
teitä karkoitettaessa. Ne, jotka osoittavat heille ystävällisyyttä,
ovat totisesti jumalattomia. (Suura al-Mumtahanah 60:8-9)
Asmaalle ja tietysti monille muillekin muslimeille elämä
Medinassa oli melko vaikeaa aluksi. Hänen miehensä oli
köyhä ja alkuun tämän ainoa omaisuus olikin
hänen ostamansa hevonen. Asmaa itse kuvaili näitä
alkuaikoja:
"Minulla oli tapana antaa hevoselle rehua, juottaa se ja
harjata sitä. Jauhoin jyviä ja tein taikinaa, mutta
en osannut leipoa hyvää leipää. Ansarinaiset
yleensä leipoivat minulle. He olivat todella hyviä naisia.
Tapasin kantaa viljaa pääni päällä az-Zubayrin
maatilkulta, jonka Profeetta oli osoittanut hänen viljeltäväkseen.
Se oli noin kolmen farsakhin (noin kahdeksan kilometrin) päässä
kaupungin keskustasta. Eräänä päivänä
olin tällä matkalla kantaen jyviä pääni
päällä, kun kohtasin tiellä Profeetan ja hänen
seuralaistensa ryhmän. Hän huusi minua ja pysäytti
kamelinsa voidakseni nousta ratsastamaan hänen taakseen.
Minua nolostutti lähteä tekemään matkaa Profeetan
kanssa ja muistin sitä paitsi az-Zubayrin mustasukkaisuuden
- hän oli miehistä mustasukkaisin. Profeetta ymmärsi
hämmennykseni ja ratsasti eteenpäin."
Myöhemmin Asmaa kertoi az-Zubayrille tarkalleen, mitä
oli tapahtunut, ja hän sanoi, "Jumalan tähden,
se että sinun täytyy kantaa jyväkuormaa, harmittaa
minua paljon enemmän kuin se, jos ratsastaisit Profeetan
kanssa."
Asmaa oli selvästikin luonteeltaan hyvin herkkä ja
omistautuva. He tekivät kovasti työtä miehensä
kanssa, kunnes vähitellen pääsivät köyhyydestään.
Joskus az-Zubayr kuitenkin kohteli häntä ankarasti.
Kerran hän meni isänsä luo ja valitti hänelle
tästä. Tämän vastaus oli seuraava: "Tyttäreni,
ole kärsivällinen, sillä jos vaimolla on oikeamielinen
aviomies ja tämä kuolee eikä hän mene uudelleen
naimisiin, heidät saatetaan jälleen yhteen Paratiisissa."
Az-Zubayrista tuli vihdoin yksi Sahabahien rikkaimmista miehistä,
mutta Asmaa ei antanut sen vaikuttaa periaatteisiinsa. Hänen
poikansa al--Mundhir lähetti hänelle kerran Irakista
tyylikkään puvun, joka oli tehty hienosta ja kalliista
materiaalista. Tällöin Asmaasta oli jo tullut sokea.
Hän tunnusteli puvun kangasta ja sanoi, "Se on kauhea.
Lähettäkää se takaisin hänelle."
Al-Mundhir oli ihmeissään ja sanoi, "Äiti,
ei se ole läpinäkyvä."
"Ehkä se ei ole läpinäkyvä", hän
vastasi terävästi, "mutta se on liian tyköistuva
ja näyttää vartalon muodot."
Al-Mundhir osti toisen puvun, joka oli hänen makuunsa ja
hän hyväksyi sen.
Jos edellä kerrotut tapaukset ja vaiheet Asmaan elämässä
unohtuisivatkin, hänen viimeinen kohtaamisensa poikansa Abdullahin
kanssa on varmastikin yksi unohtumattomista hetkistä varhaisessa
muslimien historiassa. Tässä tapaamisessa hän osoitti
älykkyytensä, päättäväisyytensä
ja uskonsa vahvuuden.
Abdullah oli kalifaatin johdossa Yazid ibn Mu'awiyahin kuoleman
jälkeen. Hijaz, Egypti, Iraq, Khurasan ja suurin osa Syyriasta
olivat myöntyväisiä hänen alaisuuteensa ja
tunnustivat hänet kalifiksi. Ummayyadit kuitenkin jatkoivat
taisteluaan kalifaattia vastaan ja varustivat mahtavaa armeijaa,
jota komensi Al-Hajjaj ibn Yusuf ath-Thaqafi. Näiden kahden
osapuolen välillä käytiinkin säälimättömiä
taisteluja, joissa Abdullah ibn az-Zubayr osoitti suurenmoista
rohkeutta ja sankaruutta. Monet hänen kannattajistaan eivät
kuitenkaan kestäneet jatkuvaa rasittavaa taistelemista ja
vähitellen monet heistä jättivät hänet.
Lopulta hän joutui hakemaan suojaa Mekan Pyhästä
Moskeijasta. Näihin aikoihin hän meni äitinsä,
nyt jo sokean naisen, luo ja sanoi: "Rauha sinulle, äiti,
ja Jumalan armoa ja siunausta."
"Rauha sinullekin, Abdullah", hän vastasi. "Mikä
tuo sinut tänne tähän aikaan, kun Hajjajin katapulttien
ammukset satavat sotilaittesi päälle Haramiin ja tärisyttävät
Mekan talojakin?" "Tulin kysymään neuvojasi",
hän vastasi.
"Kysymään minulta neuvoa?" hän ihmetteli.
"Mistä sitten?"
"Kansa on hylännyt minut Hajjajin pelossa ja antanut
hänen houkutella heitä puolelleen lupauksillaan. Jopa
lapseni ja sukulaiseni ovat minut jättäneet. Kanssani
on enää kourallinen miehiä, ja olivatpa he kuinka
vahvoja ja sinnikkäitä tahansa, he kestävät
enää tunnin tai kaksi. Banu Umayyahin lähettiläät
(Umayyadit) ovat nyt tulleet neuvottelemaan kanssani ja tarjoavat
mitä tahansa rikkauksia vain haluan, jos lasken aseeni ja
vannon uskollisuutta Abdul Malik ibn Marwanille. Mitä tuumit
tästä?"
Korottaen ääntään hänen äitinsä
vastasi:
"Se on sinun asiasi, Abdullah, ja sinä tunnet itsesi
parhaiten. Jos kuitenkin uskot olevasi oikeassa ja puolustavasi
Totuutta, pysy lujana ja jatka taistelua kuten kumppanisi, jotka
kuolivat taistellen hellittämättä sinun lippusi
alla. Jos taas haluat vain maallisia rikkauksia, mikä kurja
raukka oletkaan! Silloin tuhoaisit itsesi ja miehet, jotka ovat
puolellasi."
"Mutta saan surmani tänään, siitä ei
ole epäilystäkään."
"Se on sinulle parempi kuin antautua Hajjajille vapaaehtoisesti
ja sallia joidenkin mitättömien Banu Umayyahin miesten
tehdä kanssasi, mitä haluavat."
"En pelkää kuolemaa. Pelkään vain, että
he silpovat minut."
"Ei tule pelätä mitään, mikä tapahtuu
kuoleman jälkeen. Nylkeminen ei tee kipeää teurastetulle
lampaalle."
Abdullahin kasvot säteilivät hänen sanoessaan:
"Mikä siunattu äiti! Siunattu olkoon sinun jalo
luonteesi! Tulin luoksesi tällaisena hetkenä, jotta
kuulisin sen, mitä olen kuullut. Jumala tietää,
etten ole tullut heikoksi tai epätoivoiseksi. Hän on
todistajani, että en ole pysynyt lujana rakkaudesta tähän
maailmaan ja sen viettelyksiin, vaan vain vihasta Jumalan asian
tähden! Hänen rajojaan on loukattu. Tässä
olen ja aion tehdä sen, mikä on sinusta oikein. Jos
siis kuolen, älä sure minua ja puhu puolestani Jumalalle."
"Kyllä tulen sinua suremaan", sanoi jo iäkas,
mutta päättäväinen Asmaa, "mutta vain,
jos saat surmasi turhaan ja huonon asian vuoksi."
"Voit olla varma, että poikasi ei ole taistellut turhuuksien
puolesta, ei syyllistynyt mihinkään halveksittavaan
eikä tehnyt vääryyttä yhdellekään
muslimille tai dhimmille. Ei hänellä myöskään
ole tähtäimessään mitään parempaa
kuin Jumalan, Kaikkivaltiaan ja Suurimman mielihyvä. En sano
tätä puolustellakseni itseäni. Jumala tietää,
että sanoin näin vain tehdäkseni sinun sydämestäsi
lujan ja järkkymättömän."
"Ylistys olkoon Jumalalle, joka on saanut sinut toimimaan
tahtonsa mukaan ja minun mielikseni. Tule lähemmäksi,
poikani, että voin haistaa ja tuntea sinut, sillä tämä
voi olla viimeinen kerta, kun tapaamme."
Abdullah polvistui hänen eteensä. Hän halasi poikaansa
ja peitti hänen päänsä, kasvonsa ja kaulansa
suudelmin. Hänen kätensä alkoivat tunnustella hänen
kehoaan, kun hän yhtäkkiä lopetti kysyen:
"Mitä sinulla oikein on ylläsi, Abdullah?"
"Tämä on haarniskani."
"Tämä, poikani, ei ole sellaisen asu, joka haluaa
tulla marttyyriksi. Ota se pois. Sitten voit liikkua kevyemmin
ja nopeammin. Pukeudu mieluummin sirwaliin (pitkä alusvaate),
jotta jos kuolisit, awrahisi ei tärveltyisi.
Abdullah riisui haarniskan ja puki päälleen sirwalin.
Kun hän lähti Haramiin liittyäkseen taisteluun,
hän sanoi:
"Äitini, älä unohda minua dadastasi (rukous)."
Nostaen kätensä taivasta kohti tämä rukoili:
"Oi Herra, armahda häntä, sillä hän
on seissyt valveilla pitkiä toveja ja huutanut Sinua yön
pimeydessä, kun toiset ovat nukkuneet...
"Oi Herra, armahda häntä, sillä hän
on kärsinyt nälkää ja janoa matkoillaan Medinasta
ja Mekasta paastotessaan...
"Oi Herra, siunaa häntä, sillä hän
on ollut oikeamielinen äitiään ja isäänsä
kohtaan...
"Oi Herra, rukoilen hänen puolestaan ja tyydyn siihen,
mitä Sinä päätät hänen osalleen.
Ja anna hänen tähtensä niille palkinto, jotka ovat
kärsivällisiä ja jotka pysyvät lujina."
Auringonlaskun aikaan Abdullah kuoli. Vain kymmenen päivää
myöhemmin kuoli hänen äitinsä. Hän oli
sadan vuoden ikäinen. Pitkä ikä ei ollut ottanut
pois hänen lujuuttaan eikä terävää älyään.
Ote kirjasta "Companions of The Prophet", 1. p.
Abdul Wahid Hamid
|
YHTEYSTIEDOT
